​Kohtaamisen ja kiinnostumisen verkot – perheterapeuttina verkkokaupassa

07.01.17

Kohtaamisen ja kiinnostumisen verkot – perheterapeuttina verkkokaupassa

Alkuperäisenä ajatuksenani oli kirjoittaa kokemuksista uuden äärellä. Siitä kuinka verkkokaupan asiakkaakseni hakeutuneet perheet eroavat perinteisimmin polutetuista asiakkuuksistani tai millä kaikilla tavoin verkonyli tarjottavat palvelut muuttavat työskentelyn luonnetta. Huomasinkin varsin nopeasti ajautuvani varsin perustavien kysymysten äärelle. Verkkokauppa ja sen mukanaan tuomat palvelut ovat vielä varsin uusi asia terapiamaalilmassa ja kokemukset asian tiimoilta karttuvat pikkuhiljaa.

Paljon puhutaan siitä millä kaikilla tavoilla voisimme olla tueksi ja hyödyksi työssämme perheiden ja pariskuntien kanssa. Miten huomioida kutakin omana itsenään ja kuulla kuinka kenenkin tapa ajatella on suhteessa ympäröivään ja miten ympäröivä siihen vastaa? Kuinka kutsua esiin niitäkin ääniä, kokemuksia ja tunteita jotka eivät välttämättä ole fyysisesti läsnä mutta jotka kuitenkin elävät sisällä ja ovat mukana hartioilla istuen tai rinnasta kummuten? Miten löytää jokaiselle ominainen tapa kertoa omaa tarinaansa siinä hetkessä ja sen hetkisten tarpeidensa ohjaamina? Ja miten antaa tilaa niin että ihminen saa täyttää oman tarpeensa, omista lähtökohdistaan ilman ulkopuolisen tulkintaa ja ”valistunutta” arvausta siitä kuinka tämäkin tarina päättyy monien kaltaistensa tarinoiden tavoin ikään kuin ennalta määrättynä?

Yleisesti kaiketi ajatellaan, että kohtaamisen ja kuulemisen mahdollistumiseksi täytyy immeisten istua vastakkain samassa tilassa mutta onko asia ihan näin yksinkertainen, sitä jäin pohtimaan. Aika kiistatta voidaan kai sanoa ihmisten merkityksellisten kohtaamispaikkojen kirjon laajentuneen viime vuosikymmeninä. Kohtaamisen muotoja ja foorumeita lienee kartoitetun niin kauan kuin ihmisten kanssa on töitä tehty mutta jostain syystä meidän auttamisjärjestelmä näyttäisi olevan asian kanssa edelleen varsin ymmällään. Yhä ihmetellään miksei asioihin kyetä puuttumaan riittävän ajoissa ja miksi palvelumme ”karkaavat” kauemmas ihmisten arjesta?

Voisiko ollakin siis niin, ettei merkityksellistä olekaan missä kohdataan vaan miten kohdataan? Voitaisiinko päätäntävaltaa auttamisen ajankohdasta ja paikasta koittaa kaikin keinoin siirtää lähemmäs apua tarvitsevaa ihmistä? Voisiko keskiöön nousta ihmisten omista tarpeista lähtevä, heidän määrittelemänsä tuen tarve ja asioiden tärkeysjärjestys. Jos me ammattilaiset kykenisimme kääntämään asiantuntijuutemme kiinnostuksen ja kuulemisen kentille tietämisen sijaan, ei paikalla tai auttamisen alustalla kaiketikaan ole niin suurta merkitystä. Arvostava asenne ei ole mikään tekniikka sanoi eräs äiti joskus - jo silloin yli kymmenen vuotta sittenkin tykkäsin.

Palatakseni ajatukseen uuden äärelle siirtymisestä huomaan ennakkoasenteideni kasvotusten kohtaamisen pyhyydestä lyövän vasten kasvoja edelleen, mutta miksi en tässäkin asiassa kykenisi kuulemaan niitä toiveita, joita ihmisten arki mukanaan tuottaa. Voihan olla ja otaksun niin, että maailma muuttuu ja toivottavasti tekemämme työ sen mukana. Vaikka kuulemisen ja kohtaamisen keinot voivat muuttua ei kiinnostuksen niitä kohtaan tarvitse. Ammattilaisina olemme paljon vartijoina, jotta ihmiset edelleen tulisivat kuulluksi, ymmärretyksi ja kohdatuksi riittävän ajoissa ja heidän lähtökohdistaan käsin missä ikinä se sitten tapahtuukaan.