Perhekuntoutuksessa lähdemme usein pohtimaan vanhemman toimintaa ja kykyä kohdata lapsi. Ajattelemme, että vanhempi aina haluaa parasta lapselleen, mutta toisinaan kyvyt tarjota sitä ovat rajoittuneet oman historian seurauksena. Oma lapsuuden kaiku seuraa meitä vanhemmuudessa ja ihmissuhteissa. Monesti taustalla voi olla kehityksellistä traumaa, eli kokemuksia siitä, ettei omassa lapsuudessa ole tullut riittävällä tavalla kannatelluksi, rauhoitetuksi, nähdyksi tai ymmärretyksi. Kun oma historia on sisältänyt turvattomuutta, katkonaisuutta tai kokemuksen siitä, ettei tullut nähdyksi ja saanut riittävää säätelyapua, se jää helposti elämään kehoon, mieleen, sekä tapaan olla suhteessa toisiin.
Jos omassa historiassa ei ole ollut turvallista aikuista auttamassa tunteiden säätelyssä, ei ole ihme, että oman lapsen voimakkaat tunteet voivat tuntua sietämättömiltä, pelottavilta tai jopa uhkaavilta.
Perhekuntoutuksessa on pysähdyttävä ymmärtämään vanhempaa ja sitä mistä käsin hän toimii. Jos omassa historiassa ei ole ollut turvallista aikuista auttamassa tunteiden säätelyssä, ei ole ihme, että oman lapsen voimakkaat tunteet voivat tuntua sietämättömiltä, pelottavilta tai jopa uhkaavilta. Silloin vanhempi voi vetäytyä, kovettua, hermostua nopeasti tai pyrkiä hallitsemaan tilannetta tavalla, joka ulospäin näyttää kylmältä tai jyrkältä. Todellisuudessa taustalla on usein oma kuormitus, turvattomuus ja vaikeus säädellä itseä. Lapsuudessa syntyneet toimintamallit ovat olleet välttämättömiä silloin, mutta nyt aikuisuudessa ja vanhemmuudessa niistä olisi hyvä päästää irti, jotta lapsi tulee kohdatuksi riittävällä tasolla.
Meidän työssämme yksi tärkeä työkalu lisätä ymmärrystä kehityksellisestä traumasta on Minätila-menetelmä. Sen kautta pyritään auttamaan vanhempaa tunnistamaan omia sisäisiä tilojaan, tunteitaan, reaktioitaan ja toimintamallejaan. Tavoitteena ei ole syyllistää eikä etsiä vikoja, vaan lisätä tietoisuutta. Kun vanhempi alkaa hahmottaa, mitä hänessä tapahtuu eri tilanteissa, hän voi vähitellen paremmin säädellä itseään tilanteissa, joissa kehityksellinen trauma aktivoituu. Hän voi huomata, että lapsen reaktio ei aina ole vain lapsen reaktio, vaan se herättää vanhemmassa jotain vanhaa. Kun tämä tulee näkyväksi, voi alkaa syntyä myös valinnan mahdollisuus ja terveempiä toimintatapoja. Samalla myös minän säätelykeinot vahvistuvat. Vanhempi oppii tunnistamaan omaa vireystilaansa, rauhoittamaan itseään ja pysymään paremmin suhteessa lapseen myös silloin, kun tilanne kuormittaa.
Lapsuuden kaiku vaikuttaa meihin kaikkiin, vaikka olisimme koulutettuja, kokeneita ja ammatillisessa roolissa.
Pidän tärkeänä sanoa ääneen myös sen, että me ammattilaiset emme ole näiden ilmiöiden ulkopuolella. Meissäkin elää oma lapsuuden kaiku – omat kokemukset, omat kipupisteet ja omat tavat suojautua. Lapsuuden kaiku vaikuttaa meihin kaikkiin, vaikka olisimme koulutettuja, kokeneita ja ammatillisessa roolissa. Juuri siksi itsensä tunteminen on tässä työssä niin olennaista. Ei riitä, että ymmärrämme ilmiöitä teoriassa. Jos emme tunnista omia haavojamme emmekä tunne oman tarinamme vaikutusta meihin, on aina riski, että se alkaa huomaamatta ohjata tapaamme kohdata toisia ja estävät asiakkaan kohtaamisen.. Haavat aktivoivat meissä toimintamalleja, jotka estävät asiakkaan kohtaamisen. Tämän takia ajattelen, että hyvä ammatillisuus pitää sisällään aina tietoisuuden lapsuuden kaikuun liittyvistä ilmiöistä ja valmiuden tarkastella myös itseämme rehellisesti ja uteliaana. Kun tunnemme itsemme, pystymme paremmin pysymään toisen ihmisen rinnalla vakaina ammattilaisina, vanhempina, puolisoina tai ystävinä.
Olemaan ihmisenä ihmiselle.
Mikko Airaksinen
ohjaaja, lyhytterapeutti, neuropsykiatrinen valmentaja
Perhekuntoutuskeskus Kajo
Perhekuntouskeskus Kajo sijaitsee metsän reunalla Liedon Vanhalinnassa, hyvien kulkuyhteyksien varrella.
