Keväällä 2019 aloin suunnittelemaan ideaa ryhmämuotoisesta sosiaalisesta kuntoutuksesta Merikratokselle. Opiskelen työn ohella kuntoutuksen ohjaajaksi, ja tämä ryhmätoiminnan idea oli tuotokseni Jyväskylän Ammattikorkeakoulun (JAMK) kehittyvän asiantuntijuuden opintojaksoon. Itselläni oli vahva käsitys edellisestä työpaikastani saadun kokemuksen kautta siitä, että ryhmämuotoinen toiminta on monesti motivoivaa ja asiakkaan osallisuutta parantavaa. Sitä kautta saavutetaan vaikuttavuutta, ja hyviä tuloksia esimerkiksi muun kuntoutuksen tueksi. Keväällä minulla ei tosin vielä ollut tietoa siitä, minkälaisesta ryhmästä voisi olla kyse. Mahdollisuuksia kun on monia. Ryhmän voisi kohdentaa nuorille, lapsiperheille, pariskunnille tai oikeastaan melkein mille kohderyhmälle hyvänsä. Edellinen työnantajani oli järjestö, jonka rahoitus tuli STEA:lta (Veikkaus, RAY). Yritystoiminnan alle suunnatun ryhmätoiminnan suurin haaste olikin rahoituksen järjestyminen. Ryhmätoimintaa voi toki tehdä vapaaehtoisena, ja moni Suomessa toimivista vertaistukiryhmistä toimiikin pääosin vapaaehtoisvoimin. Mutta, tässä toimeksiannossa tämä ei ollut mahdollista.
Ensimmäiseksi aloin kartoittamaan oman työni ohessa mahdollisia ryhmätoiminnan kohteita. Tiedostin, että koska ainakaan viime vuosina Keski-Suomen alueella Merikratos ei ollut tehnyt vastaavanlaista ryhmämuotoista toimintaa, joutuisin löytämään idean ja kohderyhmän ikään kuin tyhjästä. Perhetyötä ja ammatillista tukihenkilötoimintaa tehdessämme joudumme kohtaamaan asiakkaan ikään kuin herkimmillään. Samalla pääsemme myös kurkistamaan heidän arkeensa iloineen ja murheineen. Heidän arjestaan käsin voimme myös tarkastella paikallisia ilmiöitä. Useimmiten asiakkaiden elämänhaasteet eivät ole mitenkään ainutlaatuisia tai muusta yhteisöstä erillisiä, vaan ne on helppo nähdä osana yhteiskunnallista tai paikallista ilmiötä. Kun pitää silmät ja korvat avoinna sekä yhdistelee mielessään asioita, saattaa keksiä jotain minkä päälle lähteä uutta toimintaa rakentamaan. Näin kävi ainakin minun tapauksessani.
Työskentelin keväällä paljon pienessä kaupungissa Keski-Suomessa ja havaitsin sosiaalitoimen sekä asiakkaiden puheista, että kaupungin yläkouluun oli kasvanut ilmiö, jossa nuoret 7-9 -luokkalaiset olivat osin lopettaneet koulunkäynnin joko kokonaan tai kynnys luvattomiin poissaoloihin oli madaltunut jo huolestuttavissa määrin. Enää ei puhuttu yhdestä tai kahdesta nuoresta, joilla oli suuria haasteita koulunkäynnin kanssa, vaan nuoria oli jo todella paljon. Tämä näkyi meidän suuntaamme lisääntyvinä toimeksiantoina.
Osallistuin syksyllä 2019 MindMe -seminaariin, jossa useiden luentojen ja workshopien kautta lähestyttiin koulukäyntikykyisyyden käsitettä sekä jo olemassa olevia käytänteitä koulupudokkaiden kanssa tehtävästä työstä. Seminaari vahvisti omia ajatuksiani tästä ilmiöstä, ja antoi myös vahvaa taustatietoa mm. numeroiden valossa.
Tämä työ on erittäin tarpeellista tehdä ennen kaikkea nuoren ja perheen näkökulmasta, mutta myös yhteiskunnan näkökulmasta. Kun oppilaan koulunkäynti ei etene, ja poissaolot koulusta alkavat olla toistuvia ylittäen esimerkiksi 100 tunnin poissaolomäärän on syytä tarkastella seuraavia asioita, 1) minkälaiset ovat oppilaan oppimisvalmiudet, 2) ovatko pedagogiset toimet riittävät, 3) onko motivaatio kadonnut ja 4) onko poissaoloille muita esteitä kuten elämäntilanne, stressi jne. On mietittävä myös ympäristön ja olosuhteiden vaikutusta sekä sitä, mitä poissaoloista seuraa oppilaan ja ryhmän kannalta. Tässäkin asiassa suositaan varhaista puuttumista, mutta koska asia koskee niin oppilasta, perhettä, koulua ja ennen pitkää myös sosiaalitoimea, kestää ongelman kartoittaminen usein liian pitkään ja varsinaiseen ongelmaan tai ongelmiin päästään käsiksi liian myöhään.
Koulua käymättömyyden ongelma koskettaa n. 4-5 % kaikista oppilaista. Tämä luku on pätevä myös kansainvälisellä tasolla, joten yksin kotimaisesta ilmiöstä ei siis ole kyse. Koulua käymättömyys ei ole sukupuolisidonnaista, vaan sitä esiintyy melko lailla yhtä paljon tytöillä kuin pojillakin. Mielenkiintoinen fakta on se, että vain harvalla koulua käymättömällä on varsinaisia oppimisen haasteita. Joten tästä näkökulmasta koulun tarjoamat ratkaisuvaihtoehdot ovat varsin vähissä.
Nuorten elämän haastavaksi vaiheeksi katsotaan ikävaihetta, jolloin heidän olisi siirryttävä toiseen asteen koulutukseen eli n. 14-17-vuoden ikä. Peruskoulun kesken jättäneen tai pelkän peruskoulun varaan jäävän nuoren on vaikea työllistyä tai hankkia myöhemmin jatkokoulutusta. Tämä johtaa alentuneeseen tulotasoon sekä toimentulotuen varassa elämiseen. Tämän edellä mainitun ryhmän kohdalla on tehty tutkimus, jossa kaksi kolmesta nuoresta eli neljä vuotta peruskoulusta valmistumisen jälkeen pelkän toimeentulotuen varassa. Mikä mahtaa olla lukema heillä, joilla koko peruskoulu on jäänyt kesken? Lyhyt koulupolku näkyy myös suuresti kasvavina riskeinä päihteiden käyttöön, matalampana tyytyväisyytenä elämään, huonompana kokonaisterveytenä, ongelmien ylisukupolvisuutena sekä moninkertaisena riskinä joutua joko rikoksen tekijäksi tai uhriksi.
Kaiken kaikkiaan koulua käymättömän tai pelkän peruskoulun varaan jäävän nuoren hintalappu yhteiskunnalle saattaa nousta jopa kahteen miljoonaan euroon. Mutta, suurin huoli on tietysti siinä, mitä tämä tekee nuoren itsetunnolle ja mahdollisuuksille elää ihmisarvoista elämää.
Keväällä kävin työhön perehdytystä esimieheni, aluejohtaja, Katja Mäkelän kanssa, ja yksi asia mistä toistuvasti puhuimme, oli Merikratoksen halu tehdä vaikuttavaa sosiaalityötä. Asiakaskunnassamme näyttäytyi nyt isona ongelmana nuorten oireilu, johon ei ollut mahdollista vastata ainoastaan ammatillisen tukihenkilötoiminnan kautta, vaan lisäksi tarvittiin jotain muuta. Koulun omat tukitoimet oli myös käytetty, joten ulkopuolinen apu olisi nyt tarpeen. Ja tähän saumaan osui sitten hyvin oma ajatukseni ryhmämuotoisesta sosiaalisesta kuntoutuksesta.
Ryhmän perusidea on tarjota pienelle joukolle yläkoululaisia nuoria (3-8 henkilöä) oma ryhmä, missä he voivat vertaistuen avulla saada tukea arjen hallintaan ja jakaa omia ajatuksiaan nuorena olemisesta, koulunkäynnistä, murheista sekä saada positiivista vahvistusta omaan elämäänsä. Ryhmä kokoontuisi kahdesti viikossa, jonka lisäksi olisi mahdollista tarjota yksilöllistä tukea sitä tarvitseville ja haluaville oppilaille. Jokaisella ryhmäläisellä oli sosiaalitoimen asiakkuus, ja sosiaalitoimi vastasi ryhmän kustannuksista. Ryhmän toiminnasta tehtiin koko syyslukukauden kattava sopimus, jonka jälkeen jatkosta neuvoteltaisiin.
Ryhmän toiminta syyslukukaudella 2019 toi mukanaan monia onnistumisen hetkiä. Päällimmäisenä tulevat mieleen monet syvälliset keskustelut liittyen mm. koulunkäyntiin, koettuun syrjintään ja kiusaamiseen sekä tulevaisuuden haaveisiin. Ryhmäläiset yllättivät avoimuudellaan, ja tämä on mielestäni vahva pohja toiminnan vaikuttavuuteen. Vaikka havaitsimme, että monen ryhmäläisen haasteet koulunkäyntiin liittyen olivat monisyisemmät kuin ehkä alkuun oletimme, saimme rikottua heidän kuoreensa pienen raon, josta valo pääsee taas sisälle. Tämä näkyi kasvavana positiivisuutena, omien elämäntavoitteiden luomisena ja sitoutumisena ryhmän toimintaan. Ajatuksena tulevaisuuteen jäi ehdottomasti toivomus varhaisesta puuttumisesta. Nyt monien ryhmäläisten elämäntilanne oli jo siinä mallissa, että koulunkäynnin kannalta ollaan jo aika kriittisessä vaiheessa.
Syksy 2019 oli itselleni todella mielenkiintoista aikaa uuden toiminnan ääressä. Kruununa hyvin alkaneelle toiminnalle saimme joulukuussa ilouutisen, kun toimintaa päätettiin jatkaa kevätlukukautena. Oma haaveeni onkin, että ryhmämuotoisesta toiminnasta saataisiin vakiintunut uusi toiminnan muoto Merikratokselle.
Hyvää alkanutta vuotta kaikille!
Sami Jylhä
kuntoutuksen ohjaaja,
Merikratos Jyväskylä
