Kuva Käyrän kuntoradan laavulta, Aurasta.
Olen kasvanut maalla. Kulkenut jo päiväkoti-ikäisenä koiran kanssa metsässä tehden pikkulenkkejä lähiympäristöön. Välillä istuuduin kannon nokkaan höpöttämään koiralle tarinoita, kehottaen sitäkin katsomaan meitä ympäröiviä upeita, valtavan kokoisia puita.
Työskenneltyäni parinkymmenen vuoden ajan eri sijaishuoltopaikoissa olen yhä useammin huomannut, miten vieraantuneita lapset ovat luonnosta ja miten metsästä onkin tullut monelle lähes maailman pelottavin paikka.
Olen tehnyt havaintoja, miten mm. kansallispuistoretkellä ulkohuussireissu on pelottanut valtavasti mahdollisten lähistöllä elävien metsäneläinten vuoksi. Mökkireissulla on saattanut olla hankala keskittyä piiloleikkiin pihalla, sillä oravat jännittivät. Talvi-iltana kotiharjoittelusta palatessa piti lapsen pitää välillä käsiä silmien edessä auton takapenkillä, koska pimeys ja maaseutu yhdistelmänä olivat liian pelottavia. Sienimetsässä lapsi saattoi pitää kiinni hupparini nurkasta rystyset valkoisina ollessaan varma, että ilves rojahtaa puusta niskaan.
Aloin yhä enemmän havahtua siihen, miten lasten luontosuhde karkaa alati kauemmas tavoittamattomiin ja miten lapset eivät enää leiki metsässä, tee majoja ja seikkaile.
Nuorten kosketukset metsään tuntuivat syntyvän välillä enemmän salatupakoinnin, kuin metsän tunnelmasta nauttimisen kautta. Huolestutti. Harmitti. Ja ennen kaikkea tunsin surua kaikista niistä mahdollisuuksista, jotka jäävät käyttämättä. Mietin, että jos voisin edes hieman raottaa tuota ”luonto-ovea” ja saada lapsen turvallisessa seurassa kurkistamaan sen tarjoamiin mahdollisuuksiin, olisin ainakin yrittänyt.
On toki totta, että kaikista ei tule koskaan luontoihmisiä. Tiedän itsekin aikuisia, jotka eivät astu jalallaan metsään. Ja sekin on ok. Mutta ainakin olisin yrittänyt raottaa tätä ovea ja antanut mahdollisuuden kurkistaa kiinnostaako kyseinen maailma vai ei, olla oppaana sinne.
Kouluttauduin viime keväänä terveysmetsäoppaaksi. Mutta mikä on terveysmetsä? Se on paitsi konkreettinen paikka ja asenne, myös tutkitusti toimiva menetelmä. Edward O. Wilsonin biofilia-hypoteesin mukaan ihmisillä on sisäsyntyinen biofilia eli kaikkea elävää kohtaan tunnettu vetovoima ja mieltymys luontoon. Se vaatii kuitenkin aktivoituakseen jo varhaisella iällä tehtyjä luontokäyntejä, sekä muilta ihmisiltä saatua tukea.
Ajattelen, että koskaan ei ole liian myöhäistä yrittää syventää luontosuhdetta.
Aapeluskodeissa teemme säännöllisesti luontoretkiä läpi vuoden. Osalle lapsista on luontaista lähteä sienimetsään. Osa nauttii laavuretkistä, joissa eväillä on myös aina oma merkityksensä. Nuotion kasaaminen, tulenteko, nuotion ritinä ja sen loimutuksesta nauttiminen, ympäröivä rauha. Välillä hiljaisuus, välillä syvällisetkin keskustelut. On ollut ilo huomata, miten nykyään yhä useammin nuoretkin lähtevät ilman ennakkoluuloja mukaan metsäretkille.
Ainakin kerran kesässä koitetaan myös järjestää telttaretki halukkaille. Ollaanpa joskus otettu filtit mukaan ja kävelty takametsään makoilemaan niiden päälle ja tehty luontoharjoitteena rentoutumisharjoitus tuulessa huojuvia puunlatvoja tuijotellen.
Paras kiitos on, kun lapsi toteaa jälkeenpäin: ”Ei se ollutkaaan niin kauheeta, sori ku epäilin.”
Hienoja hetkiä on, kun jo itsenäistynyt nuori laittaa viestin löytämästään hienosta laavusta/kalliosta/maisemapaikasta, jossa on ollut retkellä ja haluaa jakaa vaikuttavan paikan edelleen myös minulle. Silloin tietää, että laavuretket tekivät vaikutuksen ja ne jatkuvat yhä edelleen itsenäistyneen nuoren elämässä. Parhaimmassa tapauksessa nuori on saanut mukaansa todistetusti toimivan ja täysin ilmaisen keinon, jolla voi olla jatkossa merkittävä osuus elämänhallinnassa ja yhtenä iloa tuottavana lähteenä – yksi ”varaventtiili” lisää elämään!
Kohta ollaan jo keväässä. Pakkanen ei enää pure nenänpäähän ja kevätaurinko alkaa helliä koko kehoa. Silloin on matalampi kynnys lähteä metsään – kokeile vaikka!
Krisse
ohjaaja
Aapeluskoti Hemmilä
Terveysmetsä on ministeriöhankkeessa kehitetty toimintamalli luonnon tutkittujen hyvinvointivaikutusten hyödyntämiseen osana sosiaali- ja terveyspalveluja. Se on kehitetty alunperin terveyskeskuksen asiakkaiden tukihoidoksi, mutta se sopii mainiosti kenelle tahansa!
