”Miksi te ette anna lasten elää vapaina?”
Näin kysyi 3-vuotias kertoessani, että vaikka aikuiset päättävät monista asioita, tulee lasten mielipide kuulla ja lasten tulee saada osallistua päätöksentekoon omissa asioissaan.
”Miksi te ette annan lasten elää vapaina?” Kysymys jäi leijumaan ilmaan.
Lopetin esitelmöintini lapsen oikeuksista lyhyeen, yleisöni tuntui siinä hetkessä olevan liian kartalla, liian vaativa. En ollut valmistautunut. Miksi en ollut valmistautunut?!
Yhtäkkiä olimme lapsen osallistumisoikeuden ja vanhemman päätäntävallan välisen jännitteen ytimessä.
Mietin kuumeisesti, mistä näkökulmasta aihetta olisi hyvä lähestyä. Siitäkö, että lapsella on samaan aikaan oikeus erityiseen suojeluun ja osallisuuteen? Tuossa hetkessä paino ehdottomasti suojelussa, aikuisten päätäntävallassa, aikuisten paremmassa ymmärryksessä. Keskustelu liikkui vaarallisilla vesillä.
Vaatimukset autonomiasta ja itsemääräämisoikeudesta paistoivat 3 -vuotiaan kasvoilta.
Olin alakynnessä. Haparointia.
Lapsen oikeuksien sopimus on maailman laajimmin ratifioitu ihmisoikeussopimus ja ollut Suomessa laintasoisena voimassa vuodesta 1991. Sopimuksen keskeisiä periaatteita ovat oikeus suojeluun (protection), oikeus osallisuuteen (participation) ja oikeus oikeudenmukaiseen osuuteen yhteiskunnan voimavaroista ja palveluista (provision). Sopimus myös määrittelee, että kaikessa lasta koskevassa päätöksenteossa on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu.
Lapsen oikeuksien sopimuksen täytäntöönpanossa haasteeksi osoittautuu juuri osallisuuden ja suojelun välisen tasapainon löytäminen. Suojelun periaatteen juuret ovat syvällä historiassa ja periaate on universaali.
Mutta osallisuus! Periaate on moderni, mullistava, jopa vallankumouksellinen.
Ja niin olisin ollut minäkin, kumossa, hetkenä minä hyvänsä. Ja valta toisaalla. ”Lastenhuoneen kapina” -kappale alkoi välittömästi soida päässäni.
3-vuotias vaati vastauksia. Hän oli valmis ilmaisemaan näkemyksensä. Laittamaan sopimuksen keskeisen periaatteen täytäntöön. Lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan lapsella on oikeus ilmaista vapaasti näkemyksensä kaikissa häntä koskevissa asioissa ja ne on otettava huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti.
Siinä hetkessä toivoin, ettei normin muotoilu olisi juuri ”ilmaista vapaasti”. Tilanne oli räjähdysherkkä.
Oli hyväksyttävä se tosiasia, että olisi neuvoteltava. En mitä ilmeisimmin olisi enää voinut ladella epätosia latteuksia siitä, että aikuiset päättävät, koska aikuiset tietävät paremmin. Oli selvää, että 3-vuotias oli luonnostaan tietoinen 1990-luvun yhteiskuntatieteellisessä lapsitutkimuksessa tehdystä oivalluksesta; lapset ovat oman elämänsä asiantuntijoita. Heillä on omasta elämästään sellaista tietoa, jota aikuisilla ei ole. Jotta voitaisiin tehdä lapsen edun mukaisia päätöksiä, nämä lapsen omat tiedot on otettava huomioon. Ja ne voidaan ottaa huomioon vain lasta kuulemalla.
Ymmärsin, että juuri tuossa hetkessä 3-vuotias vaati minua noudattamaan monia sopimuksen keskeisiä kohtia.
Keräsin kaiken rohkeuteni ja antauduin keskustelulle. Kysyin ja kuuntelin.
”Mitä tarkoitat?”
”Mitä toivoisit minun tekevän?”
”Mitä mieltä sinä olet siitä?”
”Mitä sinä haluaisit?”
Nopeasti vaatimukset keskittyivät siihen, että tuona iltana lapset saisivat päättää, mistä ruokapöydässä keskustellaan. Olin huojentunut. Nyt keskusteltaisiin jälkiruokavaihtoehdoista ja iltasadun valinnasta, sinä päivänä lapsille tärkeistä asioista.
Paine oli ollut kova, mutta selviydyin. Vapaustaistelu oli tällä erää päättynyt. Jatkossa valitsisin yleisöni tarkemmin.
Anna Nyrhinen
johtava lakimies
