Olen työskennellyt Aapeluskoti Hemmilässä 8,5 vuotta. Olen tätä ennenkin työskennellyt eri sijaishuoltopaikoissa, mutta vasta Hemmilässä olen päässyt toteuttamaan työssäni koko sydämelläni rakasta valokuvaharrastustani. Olen koko tämän ajan saanut olla ns. valokuvavastaavan roolissa Hemmilässä.
Olen itse kasvanut perheessä, jossa valokuvattiin aikakauteen nähden yllättävän paljon. Sain lainata isän hienoa kameraa jo lapsena ja välillä sain isoveljen pienen laatikkokameran mukaan retkille, reissuille, kouluun ja harrastuksiin. Kuvasin paljon – kavereita, eläimiä, luontoa, arkea. Edelleen kotini säilytystilat pursuavat muhkeita albumeja ja negatiivilaatikoita ja ne ovat jämptissä järjestyksessä, jotta voin aikamatkailla menneisyyteen juuri haluamaani ajankohtaan. Kodissani on totta kai esillä myös paljon kuvia elämän varrelta ja tärkeistä ihmisistä.
Tätä kulttuuria olen koittanut parhaani mukaan tuoda myös Hemmilään. Kuvaan Hemmilän arkea lähes päivittäin. Myös sitä ihan tavallista arkea, jossa tyhjennetään kompostia takapihalla tai vaihdetaan autoon talvirenkaita. Lapset ja nuoret kuulevatkin monesti suustani lauseen ”Hei oottakaa sekunti, otetaan tästä äkkiä vielä kuva muistoksi!”. Näitä kuvia katsellaan monesti yhdessä muistellen monia erilaisia juttuja ja niistä teetetään myös kuvia Hemmilän seinille ja lasten omiin albumeihin. Monesti myös lapsen vanhemmille teetetään paperikuvia heidän lapsistaan, välillä taas kuvataan koko perhettä Hemmilän takapihan metsässä. On kodikasta ja yhteisöllistä, kun esillä on kuvia yhteisistä ihanista reissuista ja talossa arkeaan elävät näkyvät ympärillä. Lapset ja nuoret saavat itse vaikuttaa siihen, mitä kuvia heistä laitetaan esille tai laitetaanko lainkaan.
Olen ollut onnekas saadessani tutustua myös voimauttavan valokuvan maailmaan toisen työyhteisössämme alkuvuosina työskennelleen henkilön kautta. Kuvausprosessit ovat monesti äärettömän herkkiä ja pitkäkestoisia. Voi olla, ettei nuoresta ole koskaan aiemmin otettu yhtään valokuvaa ja kuvissa oleminen on todella hankalaa – jopa ahdistavaa ja pelottavaa. Silloin lähdetään liikkeelle hyvin varovaisin askelin ja ensimmäiset kuvat voivat olla vain kaukaa selkäpäin otettuja, jolloin pikkuhiljaa harjoitellaan kameran edessä olemisen sietämistä. Parasta on, kun lapsi tai nuori uskaltaa olla kuvassa ja lopulta näkee myös itse itsessään kaiken sen kauneuden, ainutkertaisuuden ja upeuden, minkä me muut olemme nähneet hänessä aina.
Pidän todella tärkeänä, että myös sijaishuollossa elettyä elämää tulee säännöllisesti dokumentoitua kuviksi. Jollakin lapsella tai nuorella sijaishuollossa asuminen voi olla lyhyt pätkä elämässä, jollakin se taas voi kestää monia vuosia päiväkoti-ikäisestä itsenäistymiseen asti. Se on pitkä aika nuoren elämässä ja miten tärkeää tuo aika on saada talletettua kuviksi. Jokainen Hemmilästä pois muuttanut lapsi ja nuori on saanut mukaansa sijaishuoltoajastaan kuvakirjan, johon on taltioitu monia ainutkertaisia hetkiä matkan varrelta. Moni tietääkin, kuinka lähellä sydäntäni valokuvaus on ja nykyään joku saattaa jopa huikata niin päin, että ”Hei Krisse, voiks ottaa must kuvan ja voiks laittaa sen sitten mun kuvakirjaan?”.
Voin mä. Ja teen sen enemmän kuin mielelläni.
Kristiina Mäki
ohjaaja
Aapeluskoti Hemmilä
