”Lucian päivää vietetään 13.12., jonka yötä on perinteisesti pidetty vuoden pisimpänä. Lucian päivää vietetään Suomessa erityisesti ruotsinkielisillä alueilla, mutta valkoiseen kaapuun, punaiseen vyöhön ja kynttiläkruunuun pukeutunut Lucia-neito on varmasti kaikille tuttu. Lucian valintaan ja äänestykseen liittyy hyväntekeväisyys, mikä tietenkin jäljittelee Lucian itsensä tekoja – jakoihan hän omat myötäjäisensä vähävaraisille. Lucia vierailee perinteisesti erilaisissa tilaisuuksissa tuomassa toivoa, lämpöä ja valoa. Lucia -nimellä järjestetään myös keräyksiä. Lucia-keräyksestä saatavilla varoilla autetaan henkilöitä, jotka syystä tai toisesta tarvitsevat arjessaan tukea. Keräyksestä saatavat varat käytetään lapsiperheiden auttamiseen. Lucia on myös sokeiden ja näkövammaisten pyhimys.” (https://listafriikki.com/yhteiskunta/10-faktaa-lucian-paivasta/)
Kun itse tutustuin tämän blogitekstin teeman myötä Lucia-neidon tarinaan syvemmin, aloin hahmottaa ensimmäisen kerran, kuinka merkityksellisestä hahmosta siinä onkaan kyse. Kuinka hänen arvonsa ja esimerkkinsä toimia alkoivat luoda mielessäni monia peilipintoja suhteessa omaan työhöni. Ja kuinka hänen traaginen, mutta samalla voimauttava tarinansa saa helposti mielessäni yhtäläisyyksiä niihin kokemuksiin, jotka liittyvät traumatisaatioon ja ihmisen kykyyn selviytyä. Tosin Lucialle ei lopulta käynyt hyvin, mutta hänen sinnikyytensä ja vahva uskonsa kantoivat hänet yli synkimpien hetkien, ja hän näytti omalla periksiantamattomalla esimerkillään sen, miten tärkeää on pitää toivoa yllä ja miten arvokasta on seistä heikomman ja kärsivän rinnalla; uskaltaen etsiä viimeiseen asti oikeutta elää omana vapaana itsenään.
Traumatisaatiota ilmiönä ranskalainen psykologi Pierre Janet kuvaa osuvasti: ”Traumatisoituneet ihmiset jatkavat toimintaa, tai paremminkin toimintayritystä, joka käynnistyi, kun heille tapahtui jotakin, ja he uuvuttavat itsensä ikiajoiksi tähän käynnistämiseen”. Uskallan ottaa itselleni vapauden verrata tätä kuvaavaa lausetta siihen, miten Lucia pyrki läpi elämänsä löytämään ulospääsyä kokemuksistaan ja tapahtumista, jotka pyrkivät määrittämään häntä ja jättämään kokemustensa vangiksi; miten hän pyrki löytämään uusia keinoja selviytyä.
Kohdattuaan kerran tai useammin tunteidensa ja automaattisten toimintamalliensa kyvyttömyyden palauttaa turvallisuuden- ja hallinnantunteensa, monet traumatisoituneet lapset ja aikuiset näyttävät menettävän kykynsä käyttää tunteita tehokkaan toiminnan oppaina. Tämä tarkoittaa sitä, että toistuva epäonnistuminen kokemusten käsittelyssä ja integraatiossa johtaa puolustuksen toimintajärjestelmien päälle jäämiseen ja arkielämään sopeutuminen hankaloituu.
Monet meistä joutuvat kulkemaan turvattomina ja arvottomuudentunteen alistamina, vailla yhteyttä omaan kehoonsa ja sen kantamaan kärsimykseen, jonka traumaattiset kokemukset ovat siihen taakaksi polttomerkillä painaneet. Trauman jälkeensä jättämä yhteydettömyys kehon ja mielen välillä aiheuttaa sen, että ihmisellä ei ole tunneyhteyttä kokemukseen, eikä hän kykene lohduttamaan ja rauhoittamaan itseään. Keho kantaa traumakokemuksen aiheuttamaa taakkaa. Se uuvuttaa ja nakertaa kokemusta itsestä hyvänä ja riittävänä. Se raastaa ja vaatii, väsyttää kantajansa. Mistä sitten luoda toivoa tähän kaikkeen kärsimykseen?
Lucian antamaa esimerkkiä selviytymisen voimasta voikin tässä hieman epäsuorasti käyttää oppaana, joka johdattaa meidät kohti valoa ja toivoa. Kohti yhteyden rakentamista ja turvallisuuden tunteen vahvistamista. Kohti mahdollisuutta selvitä ja luoda uusia tapoja nähdä itsensä, ei pelkästään selviytyjänä, vaan arvokkaana ihmisenä, joka juuri omien kärsimystensä kautta ja niiden saattelemana, auttaa meitä tulemaan omaksi itseksemme. Olemalla suhteessa toisiin armollisia, hyväksyviä ja myötäeläviä. Osaamalla rajata ja suojata itseämme, saada itsemme tässä hetkessä vain huomaamaan itsessä virtaavat tuntemukset ja niiden viipyilevä paino eri osissa itseämme. Ei tarvita muuta kuin hellittävää hengitystä. Kun voi toiselle todeta: ”Olen tässä, me selviämme tästä yhdessä, hetki kerrallaan”.
Valo ja toivo syntyvät tässä hetkessä, hetkessä kun me uskallamme kääntää huomiomme itseemme ja auttaa itseämme huomaamaan, että tässä hetkessä olemme turvassa. Tässä hetkessä, vaikka se olisi ohikiitävän lyhyt, on mahdollisuus kokea myötätuntoa itsemme kokemuksiin ja kertoa kehollemme, että ”sota on jo ohi”. Tässä hetkessä tapahtuva hyväksyvä läsnäolo, kärsimyksen kannattelu ja sen sietäminen, että meillä ei ole valmiita ratkaisuja, vain hetkiä, jolloin saamme vahvistaa kokemustamme lohdusta, turvasta ja hyväksytyksi tulemisesta.
Toivo synnyttää uusia yhteyksiä itseemme ja toisiimme. Se antaa meille mahdollisuuden kohdata toisemme ilman tuomitsemista ja ilman häpeän vahvistamista. Toivo luo tilaa tulla hyväksytyksi ja saada kokea olevansa riittävä juuri sellaisena kuin on. Toivon ylläpitäminen onkin mielestäni arvokkaimpia asioita, joita voimme toisillemme ja itsellemme antaa. Lahjana, joka sinnikkäästi pyrkii etsimään tietä valoon, joka auttaa ihmistä vapautumaan kärsimyksestään. Toivon ylläpitäminen, rinnalla kulkeminen ja tässä hetkessä viipyminen hyväksymällä se, mitä meissä tapahtuu ja sitten lempeästi ohjaamalla sen jatkamaan jälleen matkaansa. Olkoon nämä keinot vahvistamassa kykyämme käyttää tunteita inhimmillisen toimintamme oppaina.
Satu Deraz
Satu on Merikratoksella Varsinais-Suomessa työskentelevä erityistason kriisi- ja traumapainotteinen perhepsykoterapeutti, lähityön esihenkilö ja kouluttaja
