Muistatko, kenen sylistä hait lapsena turvaa, kun pelotti? Kuka otti vastaan surun, kiukun ja kaikki muut vaikeat tunteet, kun omissa nahoissa oleminen tuntui sietämättömän hankalalta? Kuka oli se, joka vaikeimpina hetkinäsi sääteli tunteitasi rauhoitellen, pysyen itse aikuisena, ottamatta hankalia tunteitasi omikseen? Kenen silmissä syttyi ilo, kun astuit huoneeseen? Kenen silmät katsoivat sinua hyväksyen ja rakastaen silloinkin, kun et ollut parhaimmillasi, tai kun olit tehnyt jotain väärää? Vai jouduitko kenties kasvamaan ilman näitä silmiä?
Ympärilläsi oli ehkä aikuisia, jotka eivät pystyneet säätelemään itseään, kun hankalat tunteesi ottivat vallan. Saatoit tulla erilaisin tavoin alistetuksi ja haavoitetuksi suhteessa aikuiseen. Toisinaan aikuinen pystyi ehkä pysymään aikuisena, vastaten emotionaalisiin tarpeisiisi, kun jo seuraavassa hetkessä sait aikuisen hermostumaan pelottavalla tavalla, tai vetäytymään täysin yhteydestä kanssasi. Et lapsen mielellä voinut ymmärtää mistä mahtaa olla kysymys. Opit ehkä ajattelemaan, että sinussa täytyy olla jokin perustavanlaatuinen vika, koska et sinua hoitaneiden aikuisten katseista koskaan peilautunut erityisenä, tärkeänä ja hyväksyttynä juuri sellaisena kuin olet. Totuit ehkä näkemään ympäristösi arvaamattomana. Tämä kaikki opetti sinulle taidon tunnustella ympäristöäsi ja sen tunneilmapiiriä kuin herkkä ilmapuntari, ja mukautumaan tilanteisiin sopivaksi muiden ihmisten mielialojen mukaisesti. Lapsena tämä taito oli keinosi selviytyä, mutta vanhemmaksi tultuasi se alkoikin ehkä kääntyä sinua ja merkityksellisiä ihmissuhteitasi vastaan.
Kun vanhempi saa oman pienokaisensa ensimmäisen kerran syliinsä, hän ajattelee suojelevansa tätä kaikelta pahalta. Ehkä jopa sellaiselta pahalta, mitä itse on joutunut elämänsä aikana kokemaan. Jokainen vanhempi haluaa lähtökohtaisesti hyvää lapselleen. Silti juuri vanhemmuus saa meistä jokaisen tipahtamaan välillä totaalisesti polvilleen. Tipahtamaan sellaisiin persoonan puoliin, joiden takana emme voi itsekään seistä, ja joiden emme toivoisi olevan olemassakaan. Vanhemmuudessa moni ajautuu tilanteeseen, ettei pystykään suojelemaan omaa pikkuistaan itseltään ja siltä tarinalta, jonka on itse elänyt. Voiko mikään herättää vanhemmassa syvempää häpeän ja syyllisyyden tunnetta.
Pieni lapsi on hoivaavien aikuisten armoilla ja hänen käsityksensä itsestään muovautuu sen katseen alla, jota hän saa osakseen. Myös meistä vanhemmista jokainen on joskus ollut samanlainen pieni ja tarvitseva ihminen kaivaten turvaa, säätelyä ja rakkautta, ja joutuen kuitenkin joskus kokemaan myös vanhemman keskeneräisyyden nahoissaan. Meidän vanhempien onni on, että lapsella on myös kyky kestää vanhempansa haparointia ja vanhemmuuteen kasvamista. Jokainen meistä on saanut elämälleen omanlaiset eväät, joilla yritämme selviytyä omasta vanhemmuudestamme. Rakastamme lapsiamme ja haluamme tarjota heille mahdollisimman turvallisen alun elämälle. Silti meistä jokainen löytää välillä itsensä tilanteesta, jossa lapsi joutuu omien sietämättömien olojemme kantajaksi. Jos nämä tilanteet alkavat olla lapselle arkipäivää, on välttämätöntä saada perheelle apua. Avun pyytäminen ja vastaanottaminen vaatii kuitenkin vanhemmalta todellista rohkeutta.
Perhekuntoutuskeskus Kajossa hoidetaan perheitä kokonaisvaltaisesti. On selvää, että koko perheen muutto omasta kodista perhekuntoutusyksikköön on käännekohta ja samalla myös kriisin paikka perheelle. Lastensuojelutyö vaatii ammattilaisilta sensitiivisyyttä ja aitoa halua asettua toisen ihmisen saappaisiin ja hänen tarinaansa. Jokaisena työpäivänämme olemme oppimassa. Tärkeimpiä opettajiamme ovat urheat perheet, jotka johdattavat meitä jatkuvasti syvemmälle ihmisyyden ja erilaisuuden äärelle. Kuljemme perheen rinnalla tasavertaisina ja yhtä arvokkaina, vaikka roolimme ovat erilaiset.
Oman työurani keskeisin oppi onkin ollut sen oivaltaminen, että tässä elämässä on kovin pienestä kiinni, kuka tarvitsee apua ja kuka päätyy auttajaksi. Jokainen pikkuinen tarvitsee kohdun ulkopuolelle tupsahtaessaan vanhemman tai muun läheisen hoivaavan aikuisen hyväksyvän katseen ja säännöllistä tunteidensäätelyapua. Kun tämä paketti on pääasiallisesti kasassa, lapsi saa kasvaa turvallisesti aikuisen auttamana, ja hän saa lahjakseen riittävän itsetunnon, joka vie elämässä juuri niihin suuntiin, joihin lapsi haluaa kurkottaa. Aina näin onnellisesti ei kuitenkaan käy. Kun vauvaansa odottava vanhempi ei ole itse saanut tätä pakettia osakseen, on varsin vaikeaa tarjota lapselleen jotain muuta. Kuinka moni tällainen, lapselleen pelkkää hyvää haluava, mutta itsekin paljosta vaille jäänyt vanhempi meiltä ammattilaisilta lipuu edelleen käsistä ja jää yksin elämän tärkeimmän ja haastavimman tehtävän, vanhemmuuden, kanssa?
Perhekuntoutustyössä meitä ammattilaisia ohjaa lapsen tarpeiden näkyväksi tekeminen ja lapsen kasvun turvaaminen. Vastuu on aina aikuisilla ja perheen hyvinvoinnin avaimet vanhemmalla. Siksi perheitä tuettaessa onkin tärkeää muistaa, että jokainen aikuinen on kerran ollut lapsi itsekin. Perhekuntoutustyössä työntekijän hyväksyvän ja lempeän katseen alla ovatkin sekä lapsi että hänen vanhempansa.
Moni vanhempi kokee lastensuojeluasiakkuuden osoituksena epäonnistumisesta vanhemmuudessa. Me työtä tekevät näemme sen mahdollisuutena tarjota sekä lapselle että vanhemmalle reitin riittävän hyvään vanhemmuuteen ja paremmin voivaan perheeseen. Päätän tekstini Rita Behmin koskettavan laulun loppusäkeeseen muistutuksena siitä, mikä meitä kaikkia yhdistää ja kuljettaa läpi elämämme; toive tulla nähdyksi ja rakastetuksi omana itsenämme, kokonaisena. Pidetäänhän toisistamme huolta ja tarjotaan hyväksyvää katsetta niille, jotka sitä vaille ovat jääneet.
”Mä oon tosi hellä mut joskus kuitenkin
Avokämmenellä kaikki osuu kasvoihin
En lähelleni päästä ja siitä johtuukin
Kukaan ei voi tuntea mua päästä varpaisiin
Mut yli kaiken haluisin
Et joku tuntis mut päästä varpaisiin”
Hanna Seppälä
aluejohtaja
Merikratos Varsinais-Suomi ja perhekuntoutuskeskus Kajo
