Olen pitkän lastensuojelutyöurani aikana kohdannut monen monta elämän runtelemaa ihmistä. Ihmisiä, joille on tapahtunut niin paljon niin pahoja asioita, että harva meistä pystyy edes käsittämään, miten arvaamatonta ja epäoikeudenmukaista elämä voi olla. Ihmisiä, jotka ovat tehneet elämässään lukuisia lyhytnäköisiä ja huonoja päätöksiä. Ihmisiä, joiden diagnoosilista on pidempi kuin heidän CV:nsä. Ihmisiä, jotka eivät osaa säädellä itseään ja ovat jatkuvasti ongelmissa muiden kanssa. Ihmisiä, joilla on enemmän kokemusta vankilassaolosta kuin päihteettömästä elämästä. Ihmisiä, jotka kertovat oman lapsuutensa olleen tavallisen hyvä tietämättä, että emotionaalinen kaltoinkohtelu on vähintään yhtä tuhoisaa kuin fyysinen kuritus.
Jokaisella heillä on ollut yksi toive. Yksi yhteinen toive. Toive tulla nähdyksi ihmisenä. Ihan vain ihmisenä, kuten eräs hankalan asiakkaan leimaa kantava äiti minulle joskus sanoi. Ei päihdeäitinä, ei mielenterveyskuntoutujana, ei pitkäaikaistyöttömänä, ei nepsypiirteisenä, ei peliriippuvaisena, ei väkivaltarikollisena, ei toivottomana tapauksena. Ei listana huolia, epäonnistumisia ja hukkaan heitettyjä yhteiskunnan tarjoamia tukia. Ihan vain ihmisenä.
Lukemattomia kertoja olen loukkaantunut ja suuttunut näiden ihmisten puolesta heidän saamastaan kohtelusta. Aina ei edes sosiaali- ja terveysalan ammattilaisetkaan pysty tätä toivetta toteuttamaan. Eikä meistä kukaan olekaan täysin vapaa ennakkoluuloista. Muistan varsin hyvin, miten erittäin epämukava tunne minut aikanaan valtasi, kun astuin kahdestaan hissiin isän kanssa, jonka tiesin istuneen vankilatuomion taposta ja jolla oli kontollaan muitakin vakavia rikoksia enemmän kuin minulla ikävuosia. Muistan myös, kuinka tuo isä, joka tapasi lapsensa monen kuukauden tauon jälkeen, nosti heidät syliinsä, rutisti pitkään, suukotti, ja kertoi ikävöineensä. En osaa sanoa, kumman silmät kostuivat tilanteessa enemmän, isän vai minun. Tässä hetkessä hän muuttui silmissäni varsin potentiaalisesta turvallisuusuhasta helläksi isäksi, ihmiseksi.
Laitosperhekuntoutus on viimesijainen lastensuojelun avohuollon tukitoimi ja täten asiakkaisiimme liittyvät huolet ovat moninaisia ja vakavia. Lapsen kasvu ja kehitys on vaarantunut ja vanhemmuus pettänyt. Tarvitaan nopeasti vaikuttavaa työtä vakavien huolien pienenemiseksi ja suoraa puhetta vanhemmuuden puutteista. Silti pitää ehtiä pysähtyä näkemään ihminen. Ihminen, joka on arvokas haasteistaan ja virheistään huolimatta. Ihminen, joka haluaa lapselleen paremman lapsuuden kuin mitä ehkä hänellä itsellään on ollut. Ihminen, joka yrittää parhaansa suoriutuakseen vanhemmuudesta riittävän hyvin. Ihan vain ihminen. Ilman tätä kunnioittavaa kohtaamista vain vahvistamme sitä syyllisyyttä, jota nämä ihmiset kantavat harteillaan muutenkin. Ilman kunnioittavaa kohtaamista kasvatamme häpeän maskia asiakkaan kasvoilla emmekä ikinä pääse näkemään sen taakse. Ja silloin olemme yksi rivi lisää epäonnistuneissa yrityksissä.
Toisinaan mieleen voi hiipiä ennakkoluuloja ja epävarmuutta siitä, onko muutos oikeasti mahdollinen. Kannattaako antaa vielä yksi mahdollisuus. Silloin voi katsoa itseään lempeästi ja todeta, ettei itsekään ole virheetön ammattilainen, vaan ihan vain ihminen. Kuten me kaikki olemme.
Jenni Reinikainen
ohjaaja
Perhekuntoutuskeskus Kajo
